Miten minä olen voimaantunut? Olen kirjoittanut koko ajan päiväkirjaa, olen ihastellut luontoa ja kaikkea mitä luonnossa on eri vuoden aikana tapahtunut. En ole liikunnallinen ihminen ollenkaan, mutta lempeä liikunta ja arkiliikunta ovat minun juttujani. Olen myös löytänyt jumppapallon, joka on auttanut minua tekemään vatsalihasliikkeitä ja rentoutusharjoituksia. Olen opetellut hengittämään (niin, hengittämään). Rentoutumaan. Olen opetellut nukkumaan illalla kun sen aika on. Olen jättänyt television katselemisen ja sen sijaan lukenut kirjoja. Olen yrittänyt ääneen hiljaa sanoa: minä annan anteeksi itselleni ja hänelle (ei ole vielä auttanut, mutta yrittänyttä ei laiteta, vai miten se menee…)

Olen nähnyt paljon unia, välillä ne ovat olleet ikäviä ja kurjia, ärsyttävintä on ehkä se, että ex-mieheni seikkailee jatkuvasti unissani. Välillä on kausia, kun en nuku hyvin ja välillä nukun ja näen vilkkaita unia. Minä myös neulon ja rakastan erilaisia värejä. Kirjoitan postikortteja ja kirjeitä. Lapsia pidän paljon sylissä, vaikka eivät olekaan enää ihan niin pieniä.

Minä pidän joutilaisuudesta, jota ei pidä sekoittaa laiskuuteen. Pidän joutenolosta, auringosta ja siitä kun tuuli heiluttaa hiuksiani ja aurinko lämmittää kasvojani. Kuuntelen lintujen ääniä, jäiden lähdön meteliä, tuulen huminaa ja vesisateen ropinaa. Välillä tosin kuuntelen pakosta lasten kinastelua ja pesukoneiden meteliä. Se kuuluu elämään.

Kahvinkeittimen ropse saa minut hyvälle tuulelle. Huomaan, että tietoinen läsnäolo on saanut monet aistit herkäksi. Nautin hyvästä ruuasta, kahvista ja viikonloppuna juon lasillisen punaviiniä. Saunaa olen lämmittänyt varmaan joka toinen päivä, ja olen pessyt itseni hyvän tuoksuisilla pesuaineilla, jatkanut hemmottelua kasvojen hoidolla ja jalkojen rasvaamisella ennen vuoteeseen menoa.

Olen kerta kaikkiaan avioliiton aikana ollut niin keskittynyt pieniin lapsiin, että olen unohtanut itseni. Nyt nautin leipomisestakin, ennen inhosin sitä. Nykyään teen paljon sellaisia asioita, joista pidän. Minulla ei ole paljon rahaa, mutta marketin vartalovoiteetkin tuoksuvat hyvälle ja luontoon pääsee kaupungissakin. Työmatkanikin ovat nousseet ihan omaan arvoonsa: saan ajaa autolla ilman lapsia. Ihastella maisemia, kuunnella radiota.

Jes. Nämä ovat minun juttujani. Mitkä ovat sinun?

...unohdin ystävät. He ovat olleet maanpäällisiä enkeleitä. Heille olen kertonut kipuni ja pohtinut asioita. On tosiaan totta, että ystävä hädässä tunnetaan. Ja ystävä on ihminen, jonka seurassa tulee voimaantunut ja hyvä olo! Kiitos ystävät.

 

Ajattelin kirjoittaa siitä, miten kulunut vuoteni on mennyt. Avioerosta tuli nyt vuosi kuluneeksi, ja puolitoista vuotta siitä, kun lasten isä muutti pois kotoa. Kun mietin taaksepäin, olin alkuun reipas. Tein hommat, työt, hoidin lapset ja elämä tuntui menevän hyvin. Kun avioeron kakkosvaihe laitettiin postiin ja käräjäoikeudesta tuli päätös avioeron voimaan astumisesta, tuli minulle ”umpikuja”. Tässä vaiheessa en muista asioista juuri mitään. Hoidin koneellisesti kotia ja lapsia. Olin äärettömän pettynyt ja surullinen. Muistan kun yritin rukoilla ja pyytää miestä palaamaan takaisin. Mutta hän ei palannut. Hän oli tiukka sanoissaan. En halua enää. En tule takaisin. Ne sanat muistan. Sattui sydämeen ja mietin jälkeen päin pitkään, mitä vikaa minussa on? Kirjoitin pitkän sähköpostin hänelle ja kyselin kaikkea, miksi lähdit pois? Miksi olit aina pois kotoa? Miksi et halua olla kanssani? Mitä vikaa minussa on? Voisinko tehdä jotain toisin? …Sain vastaukseksi sähköpostissa, että hän ei halua vastailla kysymyksiin. Minulle jäi siis paljon kysymyksiä, joihin en saanut vastausta. Nyt jo pystyn hyväksymään, että en tule koskaan saamaan vastauksia. Ehkäpä vastauksissa olisi jotakin, joka satuttaisi minua vielä enemmän. Ehkä joskus on viisautta vaieta. En tiedä.

Miten tästä sitten selviää? Hyvä kysymys. Toiset sanoo, että avioeron suremiseen ja siitä toipumiseen menee puolet avioliiton/suhteen ajasta. No minun tapauksessa tuollaiset vajaa 10 vuotta! Ajatus siitä, että surisin seuraavat 10 vuotta ja sitten vasta olisin ok, on tuskainen. Itse olen ajatellut niin, että ei surun tarvitse koskaan mennä ohi. Nämä tunteet menevät ja tulevat. Välillä olen surullinen, pettynyt ja katkera, välillä taas ymmärrän ex-miestäni ja olen sinut asian kanssa. Uskon kuitenkin, että kun on kerran mennyt naimisiin ja sanonut tahdon, sekä perustanut perheen jonkun ihmisen kanssa, ei sitä ihmistä koskaan unohda. En ainakaan minä.

Mutta kyllä avioero on prosessi, jonka tunteiden kirjo vaan pitää käydä läpi. Muuta vaihtoehtoa omalla kohdallani en keksi. Pitää itkeä, silloin jotenkin päästää surun ja raivon hetkeksi itkuna pois kehosta. Pitää miettiä ja ajatella silloin tällöin eroa, miettiä miksi se tapahtui. Katsoa eroa ja mennyttä elämää ikään kuin palapelinä. Mutta ei eroa heti pysty tarkastelemaan. Ensin pitää itkeä ja surra. Kuka suree mitenkin. Vähän ajan päästä alkaa näkemään jotakin. Ja se joki vie minua poispäin menneestä. En kuitenkaan halua unohtaa. Haluan vain oppia elämään tämän asian kanssa. Minulle ja minun perheelle nyt kävi näin. Kaikkea tässä elämässä ei vaan voi hallita. Ei voi suunnitella kaikkea, sillä elämä menee niin kuin menee.

Parasta elämässä nyt on hetkessä eläminen. Elän tässä ja nyt. Lapseni, pellavapäät, ovat tässä ja nyt. Ystävät, kevät, kesä… Tässä ja nyt. Hengitän ja olen onnellinen siitä mitä minulla on ollut ja uskon vakaasti, että jotain hyvää on vielä minulle tarjolla. Elämä on seikkailu, jokainen päivä on uusi.

Tällä asenteella on hyvä mennä. Jos joku kohtalotoveri tätä lukee, niin toivon elämääsi lepoa, armoa itseäsi kohtaan ja sitä, että itku helpottaa joskus. Tiedän, että se ei ole helppoa. Mutta usko minua, se helpottaa joskus, ehkä nopeammin kuin uskallat odottaa… Lepää, muista syödä ja juoda. Muista hoitaa pakolliset asiat, mutta muuten lepää tai tee sitä mikä saa sinut hyvälle tuulelle. Juokse, kävele, siivoa, tai vain ole ja tuijota kattoon. Älä pakene surua, vaan kohtaa se. Anna tunteiden tulla ja anna niiden mennä sitten pois. Eteenpäin sanoi mummo lumessa...

Tänään herätessäni mietin, että kyllä, aurinko paistaa -mutta mieleni on pilvinen ja hieman musta. Heräämiset ovat hankalia. Väsyttää. Yö on tullut valvottua, joko olen heräillyt koko yön tai sitten en saanut unta moneen tuntiin sen jälkeen kun lapset nukahtivat. Tätä rataa on jatkunut jo pitkään. Ja nämä aamut toistuvat ja toistuvat. Konemaisesti sitä nousee, pukee vaatteet, pesee hampaat ja kiskoo pienet pellavapäät ylös. Yövalvominen aiheuttaa päänsärkyä, oikeastaan koko kroppaan koskee. En osaa eritellä mikä ruuminosa on kipein. Koko vartalo. Jalkapohjat tuntuvat herkiltä, ikeniin koskee hampaita harjatessa, valo sattuu silmiin. Huokaus. Jotta tämä aamuni kuvaus ei olisi niin synkeä, voin kertoa, että siinä vaiheessa kun pääsen ulos lasten kanssa ja aurinko paistaa kauniisti ja ilma tuoksuu keväälle, olen ihan tyytyväinen suoritukseeni. Olen päässyt ulos kodistamme ja suuntaamme päiväkotiin ja minä kohti työpaikkaa. On aikaa kuunnella hetki radiota työmatkalla, kuunnella omia ajatuksia, katsella ohi vilistäviä maisemia. Olen tässä vaiheessa aamua voitonpuolella!

Olen siis äiti, kahden pienen pellavapään äiti. Avioero pitkästä liitosta (elämänimittainen tähän asti) päättyi vuosi sitten. Asun näiden pellavapäiden kanssa rivitalokolmiossa. Meillä on pieni takapiha. Muutto omasta kodista neljä kuukautta sitten oli kamalaa. Mutta siitäkin jotenkin selvisin. Sain apua ja tottakai ihminen näköjään venyy ja paukkuu kun on pakko!

Avioerosta tahdon kirjoittaa. Olen miettinyt sitä, kuinka suuri asia se on. Sitä vähätellään ihan turhaan. Elämältä lähtee pohja, kivijalka. Yhtäkkiä räpiköit elämässä yksin, vaikka sinulla olisi monta hyvää ystävää. Illalla nukkumaan käydessä olet kuitenkin yksin. Tuntuu, että hukkuu ja kaulaa kuristaa. Minä olen elänyt viimeisen vuoden sumussa. Toiminut kuin kone. Välillä kone on hyytynyt, mutta sitten se taas on alkanut hitaasti toimimaan. Voi meitä ihmisiä. Perheen hajoaminen saa vieläkin kyyneleet silmiin. Mietin pellavapäitäni ja sitä, miten he ovat sopeutuneet tähän. Tuntuu, että joillakin ihmisillä vain on enemmän voimia kuin minulla selvitä vastoinkäymisistä. Minulta kaikki vie aikaa. Onneksi nyt voin sanoa, että niitä parempia päiviä alkaa olemaan jo enemmän kuin huonoja. Nyt viimeisen kuukauden aikana olen miettinyt paljon, että ehkä tästä sittenkin selviää. Sumu alkaa hälvenemään. Mahtava tunne. Toivoisin, että tämä blogi löytäisi sinut, jota on elämä on kolhinut. Toisia se kolhii pahemmin, jokainen meistä kokee kolhut omalla tavallaan. Toisen kokema kuoppa on toiselle vain pieni monttu elämän matkalla, toiselle se on pimeä kuoppa johon putoaa, eikä sieltä meinaa päästä pois. Mutta minä aion nyt päästä kuopasta pois ja jotenkin aloittaa elämään uudestaan. Minulla olisi sata asiaa, jotka kuluneen vuoden aikana ovat repsahtaneet. Ensin laihduin paljon, kun en käsittänyt surussani edes syödä. Sitten paino nousi, kun tuntui, että yöllä oli hyvä syödä. En ole nukkunut pitkään aikaan hyvin, mutta silti olen ollut väsynyt. Haluan unirytmin kuntoon. Koti on kaaoksessa vieläkin muutosta, haluaisin kivan ja siistin kodin. En jaksa enää pahvilaatikkoja nurkissa... Tässä siis projektia kerrassaan. Tervetuloa matkaan! :)