Ajattelin kirjoittaa siitä, miten kulunut vuoteni on mennyt. Avioerosta tuli nyt vuosi kuluneeksi, ja puolitoista vuotta siitä, kun lasten isä muutti pois kotoa. Kun mietin taaksepäin, olin alkuun reipas. Tein hommat, työt, hoidin lapset ja elämä tuntui menevän hyvin. Kun avioeron kakkosvaihe laitettiin postiin ja käräjäoikeudesta tuli päätös avioeron voimaan astumisesta, tuli minulle ”umpikuja”. Tässä vaiheessa en muista asioista juuri mitään. Hoidin koneellisesti kotia ja lapsia. Olin äärettömän pettynyt ja surullinen. Muistan kun yritin rukoilla ja pyytää miestä palaamaan takaisin. Mutta hän ei palannut. Hän oli tiukka sanoissaan. En halua enää. En tule takaisin. Ne sanat muistan. Sattui sydämeen ja mietin jälkeen päin pitkään, mitä vikaa minussa on? Kirjoitin pitkän sähköpostin hänelle ja kyselin kaikkea, miksi lähdit pois? Miksi olit aina pois kotoa? Miksi et halua olla kanssani? Mitä vikaa minussa on? Voisinko tehdä jotain toisin? …Sain vastaukseksi sähköpostissa, että hän ei halua vastailla kysymyksiin. Minulle jäi siis paljon kysymyksiä, joihin en saanut vastausta. Nyt jo pystyn hyväksymään, että en tule koskaan saamaan vastauksia. Ehkäpä vastauksissa olisi jotakin, joka satuttaisi minua vielä enemmän. Ehkä joskus on viisautta vaieta. En tiedä.

Miten tästä sitten selviää? Hyvä kysymys. Toiset sanoo, että avioeron suremiseen ja siitä toipumiseen menee puolet avioliiton/suhteen ajasta. No minun tapauksessa tuollaiset vajaa 10 vuotta! Ajatus siitä, että surisin seuraavat 10 vuotta ja sitten vasta olisin ok, on tuskainen. Itse olen ajatellut niin, että ei surun tarvitse koskaan mennä ohi. Nämä tunteet menevät ja tulevat. Välillä olen surullinen, pettynyt ja katkera, välillä taas ymmärrän ex-miestäni ja olen sinut asian kanssa. Uskon kuitenkin, että kun on kerran mennyt naimisiin ja sanonut tahdon, sekä perustanut perheen jonkun ihmisen kanssa, ei sitä ihmistä koskaan unohda. En ainakaan minä.

Mutta kyllä avioero on prosessi, jonka tunteiden kirjo vaan pitää käydä läpi. Muuta vaihtoehtoa omalla kohdallani en keksi. Pitää itkeä, silloin jotenkin päästää surun ja raivon hetkeksi itkuna pois kehosta. Pitää miettiä ja ajatella silloin tällöin eroa, miettiä miksi se tapahtui. Katsoa eroa ja mennyttä elämää ikään kuin palapelinä. Mutta ei eroa heti pysty tarkastelemaan. Ensin pitää itkeä ja surra. Kuka suree mitenkin. Vähän ajan päästä alkaa näkemään jotakin. Ja se joki vie minua poispäin menneestä. En kuitenkaan halua unohtaa. Haluan vain oppia elämään tämän asian kanssa. Minulle ja minun perheelle nyt kävi näin. Kaikkea tässä elämässä ei vaan voi hallita. Ei voi suunnitella kaikkea, sillä elämä menee niin kuin menee.

Parasta elämässä nyt on hetkessä eläminen. Elän tässä ja nyt. Lapseni, pellavapäät, ovat tässä ja nyt. Ystävät, kevät, kesä… Tässä ja nyt. Hengitän ja olen onnellinen siitä mitä minulla on ollut ja uskon vakaasti, että jotain hyvää on vielä minulle tarjolla. Elämä on seikkailu, jokainen päivä on uusi.

Tällä asenteella on hyvä mennä. Jos joku kohtalotoveri tätä lukee, niin toivon elämääsi lepoa, armoa itseäsi kohtaan ja sitä, että itku helpottaa joskus. Tiedän, että se ei ole helppoa. Mutta usko minua, se helpottaa joskus, ehkä nopeammin kuin uskallat odottaa… Lepää, muista syödä ja juoda. Muista hoitaa pakolliset asiat, mutta muuten lepää tai tee sitä mikä saa sinut hyvälle tuulelle. Juokse, kävele, siivoa, tai vain ole ja tuijota kattoon. Älä pakene surua, vaan kohtaa se. Anna tunteiden tulla ja anna niiden mennä sitten pois. Eteenpäin sanoi mummo lumessa...