Tänään herätessäni mietin, että kyllä, aurinko paistaa -mutta mieleni on pilvinen ja hieman musta. Heräämiset ovat hankalia. Väsyttää. Yö on tullut valvottua, joko olen heräillyt koko yön tai sitten en saanut unta moneen tuntiin sen jälkeen kun lapset nukahtivat. Tätä rataa on jatkunut jo pitkään. Ja nämä aamut toistuvat ja toistuvat. Konemaisesti sitä nousee, pukee vaatteet, pesee hampaat ja kiskoo pienet pellavapäät ylös. Yövalvominen aiheuttaa päänsärkyä, oikeastaan koko kroppaan koskee. En osaa eritellä mikä ruuminosa on kipein. Koko vartalo. Jalkapohjat tuntuvat herkiltä, ikeniin koskee hampaita harjatessa, valo sattuu silmiin. Huokaus. Jotta tämä aamuni kuvaus ei olisi niin synkeä, voin kertoa, että siinä vaiheessa kun pääsen ulos lasten kanssa ja aurinko paistaa kauniisti ja ilma tuoksuu keväälle, olen ihan tyytyväinen suoritukseeni. Olen päässyt ulos kodistamme ja suuntaamme päiväkotiin ja minä kohti työpaikkaa. On aikaa kuunnella hetki radiota työmatkalla, kuunnella omia ajatuksia, katsella ohi vilistäviä maisemia. Olen tässä vaiheessa aamua voitonpuolella!

Olen siis äiti, kahden pienen pellavapään äiti. Avioero pitkästä liitosta (elämänimittainen tähän asti) päättyi vuosi sitten. Asun näiden pellavapäiden kanssa rivitalokolmiossa. Meillä on pieni takapiha. Muutto omasta kodista neljä kuukautta sitten oli kamalaa. Mutta siitäkin jotenkin selvisin. Sain apua ja tottakai ihminen näköjään venyy ja paukkuu kun on pakko!

Avioerosta tahdon kirjoittaa. Olen miettinyt sitä, kuinka suuri asia se on. Sitä vähätellään ihan turhaan. Elämältä lähtee pohja, kivijalka. Yhtäkkiä räpiköit elämässä yksin, vaikka sinulla olisi monta hyvää ystävää. Illalla nukkumaan käydessä olet kuitenkin yksin. Tuntuu, että hukkuu ja kaulaa kuristaa. Minä olen elänyt viimeisen vuoden sumussa. Toiminut kuin kone. Välillä kone on hyytynyt, mutta sitten se taas on alkanut hitaasti toimimaan. Voi meitä ihmisiä. Perheen hajoaminen saa vieläkin kyyneleet silmiin. Mietin pellavapäitäni ja sitä, miten he ovat sopeutuneet tähän. Tuntuu, että joillakin ihmisillä vain on enemmän voimia kuin minulla selvitä vastoinkäymisistä. Minulta kaikki vie aikaa. Onneksi nyt voin sanoa, että niitä parempia päiviä alkaa olemaan jo enemmän kuin huonoja. Nyt viimeisen kuukauden aikana olen miettinyt paljon, että ehkä tästä sittenkin selviää. Sumu alkaa hälvenemään. Mahtava tunne. Toivoisin, että tämä blogi löytäisi sinut, jota on elämä on kolhinut. Toisia se kolhii pahemmin, jokainen meistä kokee kolhut omalla tavallaan. Toisen kokema kuoppa on toiselle vain pieni monttu elämän matkalla, toiselle se on pimeä kuoppa johon putoaa, eikä sieltä meinaa päästä pois. Mutta minä aion nyt päästä kuopasta pois ja jotenkin aloittaa elämään uudestaan. Minulla olisi sata asiaa, jotka kuluneen vuoden aikana ovat repsahtaneet. Ensin laihduin paljon, kun en käsittänyt surussani edes syödä. Sitten paino nousi, kun tuntui, että yöllä oli hyvä syödä. En ole nukkunut pitkään aikaan hyvin, mutta silti olen ollut väsynyt. Haluan unirytmin kuntoon. Koti on kaaoksessa vieläkin muutosta, haluaisin kivan ja siistin kodin. En jaksa enää pahvilaatikkoja nurkissa... Tässä siis projektia kerrassaan. Tervetuloa matkaan! :)